Mielen luonto

 Ja hyvänen aika sentään, saako niistä puhua julkisesti tai asiakkaille? Yksi tämän viikonlopun parhaista asioista on ollut tutustuminen psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti Arto Pietikäisen uuteen kirjaan Joustava mieli ja hyvän itsetunnon ABC. Kirja on kaiken kaikkiaan aivan huikea, mutta parasta tähän mennessä on ollut kappale, jossa Pietikäinen kertoo omasta suhteestaan mielensisäiseen Huijariinsa. Erityisesti yksi lause sai minut hihittämään ääneen tietäväistä naurua. Siinä kirjoittaja kertoo ajatuksestaan, että tästä syvällisestä ja monimutkaisesta aiheesta olisi mahdotonta kirjoittaa yleistajuista kirjaa, kun hän ei itsekään ymmärrä aiheesta mitään. Samankaltainen ajatus pyörii nimittäin omassa mielessäni jokaisen blogikirjoitukseni kohdalla. Jos nyt mietit hämmentyneenä, onko itsetunnosta kirjoittavalla asiantuntijalla huono itsetunto, suosittelen lämpimästi tutustumaan kirjaan. Kun opiskelin psykologiksi 2000-luvun alussa, törmäsin usein pilkalliseksi tarkoitettuun tölväi

  Kaikessa terapia- ja kuntoutustyössä on pohjimmiltaan kyse siitä, että pyritään tukemaan toista ihmistä tämän käyttäytymisen muutoksessa. Käyttäytymisterapioiden näkökulmasta käyttäytymiseksi voidaan katsoa kaikki, mikä erottaa elävän olennon elottomasta. Käyttäytymisen kirjoon kuuluvat siis näkyvän käytöksen lisäksi myös ajatukset, tunteet sekä kehon toiminnot. Joskus terapioista ja kuntoutuksista puhutaan sairauksien hoitona. Hoitamiseen sanana voi liittyä herkästi uskomus, että terapeutti korjaisi potilaansa ikään kuin rikkinäisestä ehjäksi, ja asiakas olisi tässä lähinnä toimenpiteen kohteena. Käyttäytymisen muuttaminen ei kuitenkaan toimi ulkopuolelta ohjaamalla, vaan ihmisen on aina itse toimittava aktiivisesti oman käyttäytymisensä työstämiseksi. Usein motivaation ja voimavarojen löytäminen oman käytöksen muokkaamiseen voi olla hyvin työlästä. Joskus ihmisellä on toisaalta vahva halu muutokseen, mutta monet sitkeät motivaatiotekijät pitävät myös kiinni vanhoissa toimintatavois

Teen työssäni silloin tällöin ADHD:n ja autismikirjon diagnosointiin liittyviä neuropsykologisia tutkimuksia aikuisille. Molemmat ovat aikuisikään ehtineillä vahvasti alidiagnosoituja, ja koenkin tämän työn hyvin tärkeäksi. Toki itse diagnoosin tekee aina lääkäri, mutta psykologi saa joskus toimia tässä apuna. Suurin osa tutkimuksiin tulevista aikuisista sanoo samat taikasanat: ”toivon diagnoosia, ettei minun tarvitsisi enää ajatella, että kaikki vaikeudet ovat omaa syytäni”. Diagnoosi tuo monelle helpotuksen itseymmärryksen lisääntyessä sekä auttaa oikeanlaisen hoidon, kuntoutuksen ja muiden tukitoimien saamisessa. Mutta entä jos vaikeuksien taustalta ei löydykään neuropsykiatrisen diagnoosin kriteerit täyttävää oireyhdistelmää, vaan kenties ainoastaan joitakin siihen sopivia piirteitä? Tai diagnoosiksi saakin jotain ihan muuta kuin oli toivonut, esimerkiksi persoonallisuushäiriön? Nämä eivät missään nimessä ole merkkejä siitä, että vaikeudet olisivat omaa syytä. Psykiatriset - myös

Helsingin sanomissa oli 4.10.2021 todella hieno artikkeli , jossa haastateltiin HUS syöpäkeskuksen psykososiaalisen työn yksikössä työskentelevää psykologia Miranda Koskista. Koskinen oli huolissaan asiasta, johon itsekin olen kiinnittänyt huomiota vakavasti sairastuneiden kanssa työskennellessäni. Mediassa sairastuneet esitetään usein sankaritarinoissa, joissa he ovat hyväksyneet tilanteensa ja hymyilevät kameralle. Valitettavasti tavoittelemme tällaista asennetta usein myös median ulkopuolella sairastuneita kohdatessamme. Paine tilanteen hyväksymiseen voi kuitenkin ennemmin vaikeuttaa kuin helpottaa sitä. Läheiset ja ammattilaiset voivat tukea sairastumisen hyväksymisessä, mutta lopulta hyväksyntä tulee jos on tullakseen. Suru ja pelko ovat vakavan sairastumisen kohdalla luonnollisia ja asiaankuuluvia tunteita, jotka väistyvät suuremmalla todennäköisyydellä, jos niille antaa tilaa. Sairastuneen suru on vaikeaa seurattavaa läheisille ja hoitohenkilökunnalle. Myös läheiset itse tunte

 Olen aina haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Vasta kirjoittamaan oppineena lapsena ryhdyin monta kertaa päättäväisesti toimeen, ja sain kirjoitettua monta lausetta ennen kuin projekti lopahti. Kun ymmärsin, että kirjan kirjoittaminen on aika vaativaa hommaa, into tyssäsi enkä ole sen jälkeen enää yrittänyt. Onnistuneet kirjoitustehtävät silloin tällöin ovat tuoneet hetkittäistä iloa ja innostuksen tunnetta. Laajempien opiskelutehtävien ja etenkin opinnäytetöiden kanssa olen kuitenkin repinyt hiuksiani, tuskaillut ja lykkäillyt määrättömästi. Ajatus omasta blogista on ajoittain seikkaillut mielessäni, mutta kun oma terapeuttini sattui sitä ehdottamaan, spontaani reaktioni oli ”aivan hirveä idea!”. Ajatus tuntui hirveältä, koska julkisella kirjoittamisella asetan itseni alttiiksi muiden katseille. Ammattikuntani on täynnä viisaita ja osaavia ihmisiä, jotka kirjoittavat väitöskirjoja ja tutkimusartikkeleita. Mitä jos he näkevät säälittävän pikku blogini? Kun uskaltauduin jakamaan teks

 Neurologisiin sairauksiin kuuluu usein valtavasti luopumista. Lääkäri voi kieltää työhön palaamisen juuri häneltä, jolle työ oli koko elämän keskipiste ja autolla ajamisen maaseudun sydämessä asuvalta. Neuropsykologisen tutkimuksen tulokset voivat tuntua nöyryyttävältä kuultavalta, ja voin paljastaa, että ei-toivottujen suositusten kertominen riipaisee kyllä neuropsykologiakin välillä aika kovaa. En ehkä valehtele, jos kerron saman koskevan myös lääkäreitä ja monia muita ammattilaisia. Vaikka toive aikaisempaan elämään palaamisesta aivoverenkiertohäiriön, aivovamman tai muistisairausdiagnoosin jälkeen voi olla hyvin vahva, älykkyys ja liuta vanhoja taitoja tallella, me ammattilaiset joudumme silti inhottavan usein tyrmäämään esimerkiksi autolla-ajotoiveen jonkun tavallisessa arjessa mitättömältä tuntuvan oireen vuoksi. Muun muassa tarkkaavaisuuden ja toiminnanohjauksen vaikeudet ovat usein syynä näihin kieltoihin. Uskon, että tällaisina hetkinä tekee mieli taistella täysin voimin epäo