Onko pärjäämättömyys omaa syytä?

Teen työssäni silloin tällöin ADHD:n ja autismikirjon diagnosointiin liittyviä neuropsykologisia tutkimuksia aikuisille. Molemmat ovat aikuisikään ehtineillä vahvasti alidiagnosoituja, ja koenkin tämän työn hyvin tärkeäksi. Toki itse diagnoosin tekee aina lääkäri, mutta psykologi saa joskus toimia tässä apuna. Suurin osa tutkimuksiin tulevista aikuisista sanoo samat taikasanat: ”toivon diagnoosia, ettei minun tarvitsisi enää ajatella, että kaikki vaikeudet ovat omaa syytäni”. Diagnoosi tuo monelle helpotuksen itseymmärryksen lisääntyessä sekä auttaa oikeanlaisen hoidon, kuntoutuksen ja muiden tukitoimien saamisessa. Mutta entä jos vaikeuksien taustalta ei löydykään neuropsykiatrisen diagnoosin kriteerit täyttävää oireyhdistelmää, vaan kenties ainoastaan joitakin siihen sopivia piirteitä? Tai diagnoosiksi saakin jotain ihan muuta kuin oli toivonut, esimerkiksi persoonallisuushäiriön? Nämä eivät missään nimessä ole merkkejä siitä, että vaikeudet olisivat omaa syytä.

Psykiatriset - myös neuropsykiatriset - diagnoosit tehdään aina sen hetkisten oireiden ja elämänhistoriasta saatujen tietojen perusteella. Joskus kerätyt tiedot sopivat tiettyyn diagnoosiin selvästi, joskus joudutaan ihmettelemään enemmän. Valitettavasti diagnoosi saattaa joskus olla myös väärä, koska nämä asiat ovat asiantuntijoillekin monimutkaisia, ja terveydenhuollon resurssit eivät aina riitä kovin laajoihin selvityksiin. Toisinaan oireita kyllä on, mutta ne eivät ole ihan niin merkittäviä ja selviä, että tietty diagnoosi voitaisiin tehdä. Ikävimmissä tapauksissa diagnostisten kriteereiden täyttymättä jääminen voi johtaa hankalaan väliinputoajatilanteeseen. Esimerkiksi laaja-alaiset oppimisvaikeudet, jotka eivät kuitenkaan vastaa tasoltaan kehitysvammaa, voivat tehdä opiskelusta ja työelämään sijoittumisesta hyvin haasteellista. Tällaisessa tilanteessa tukitoimien saaminen ei aina ole lainkaan yksinkertaista ja helppoa. (Laaja-alaisista oppimisvaikeuksista voi lukea lisää esimerkiksi tästä erinomaisesta Niilo Mäki -instituutin kustantamasta kirjasta.)

Oireita ja pärjäämättömyyttä on silloin tällöin kuitenkin myös meillä, jotka emme ole saaneet mitään diagnooseja tai edes suunnitelleet hakeutuvamme tutkimuksiin. Itselleni suunnistaminen on todella vaikeaa, ja olen vähän väliä eksyksissä. Lisäksi olen välillä todella hajamielinen ja saatan kauhukseni unohtaa tärkeitäkin asioita. Omaa syytä? Ehkä siinä mielessä, että voisin tehdä näiden asioiden edistämiseksi paljon. Voin käyttää kalenteria muistini tukena, harjoitella muististrategioiden käyttöä, turvautua uudessa ympäristössä puhelimen navigointisovellukseen sekä harjoitella kartan ja kompassin käyttöä. Hankaluuksieni taustalla on kuitenkin omien kehitysmahdollisuuksieni ohella muutakin. Todennäköisesti suunnistusvaikeuteni liittyvät jossain määrin perittyihin ja varhaisten elämänvaiheiden aikana kehittyneisiin ominaisuuksiin aivoissani. Hajamielisyyttäni lisää myös se, että usein minulla on todella monta muistettavaa asiaa, ja silloin toimivatkin strategiat saattavat pettää.

Ihmisen toimintaan ja käyttäytymiseen vaikuttavat aina sekä perityt, biologiset tekijät että koko elämänhistorian aikaiset oppimiskokemukset ja vuorovaikutus ympäristön kanssa. Kukaan meistä ei ole itse yksin päättänyt tulla sellaiseksi kuin olemme. Vahvuuksiemme taustalla on aina myös suotuisia perintötekijöitä ja muilta saatua tukea. Myös vaikeudet kulkevat usein sukupolvelta toiselle, ja yhdessä ympäristössä hyvin menestyvä voi toisessa olla aivan hukassa. Mikään vaikeus ei ratkea itseä syyttämällä, harvoin on apua siitäkään, että etsii syyllisen jostain toisesta. Onneksi epätoivoiselta tuntuvaankin tilanteeseen on löydettävissä aina jotain, millä pärjäämistä voi helpottaa edes vähän. Jos ei sitä löydä itse, kannattaa pyytää apua muilta. Joskus avun pyytäminen tai saaminen on vaikeaa, mutta sekään ei yleensä ole oma syy.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Koira ei aina tuo pelkkää iloa ja rentoutta, mutta vaikeissa tilanteissa hihnan toisessa päässä voi auttaa myös itseään

Aivovamma tai aivoverenkiertohäiriö – pysyykö mieli mukana?

Saako terapeutilla olla omia ongelmia?