Saako terapeutilla olla omia ongelmia?

 Ja hyvänen aika sentään, saako niistä puhua julkisesti tai asiakkaille? Yksi tämän viikonlopun parhaista asioista on ollut tutustuminen psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti Arto Pietikäisen uuteen kirjaan Joustava mieli ja hyvän itsetunnon ABC. Kirja on kaiken kaikkiaan aivan huikea, mutta parasta tähän mennessä on ollut kappale, jossa Pietikäinen kertoo omasta suhteestaan mielensisäiseen Huijariinsa. Erityisesti yksi lause sai minut hihittämään ääneen tietäväistä naurua. Siinä kirjoittaja kertoo ajatuksestaan, että tästä syvällisestä ja monimutkaisesta aiheesta olisi mahdotonta kirjoittaa yleistajuista kirjaa, kun hän ei itsekään ymmärrä aiheesta mitään. Samankaltainen ajatus pyörii nimittäin omassa mielessäni jokaisen blogikirjoitukseni kohdalla. Jos nyt mietit hämmentyneenä, onko itsetunnosta kirjoittavalla asiantuntijalla huono itsetunto, suosittelen lämpimästi tutustumaan kirjaan.

Kun opiskelin psykologiksi 2000-luvun alussa, törmäsin usein pilkalliseksi tarkoitettuun tölväisyyn, että psykologian opiskelijoilla on kaikilla ongelmia oman päänsä kanssa, ja he ovat siksi valinneet alansa. Tämä herätti aina pientä ahdistusta, koska omakaan mieleni ei ollut selkeä ja virheetön. Ja totta tosiaan, tämä on varmasti ollut yksi syy, miksi olen kiinnostunut psykologiasta. Mikä kauhea kiinni jäämisen tunne! Työuran alussa huolestuin aina, jos asiakas kysyi minulta jotain henkilökohtaista, esimerkiksi sitä olenko kasvissyöjä. Ja minähän olin! Eikä asiakas pitänyt kasvissyöjistä! Voi järkytyksen suuruutta. Vuodet ja kokemus ovat helpottaneet suhtautumista näihin kysymyksiin, mutta neuropsykologin työtä tehdessäni olen kuitenkin pääosin pyrkinyt pitämään omat asiani omana tietonani.

Psykoterapeuttiopinnot ja lähempi tutustuminen kolmannen aallon kognitiivisiin käyttäytymisterapioihin on saanut minut pohtimaan uudesta näkökulmasta sitä, voisiko itsestä puhumisesta tai jopa omista heikoista kohdistaan kertomisesta olla hyötyä terapiatyössä. Näissä terapiasuuntauksissa on keskeisenä periaatteena se, että terapeuttikin on inhimillinen ihminen, joka saa hyödyntää omaa epätäydellisyyttään myös terapiasuhteessa. Dialektisen käyttäytymisterapian kehittäjä Marsha Linehan on jopa kirjoittanut kirjan omasta elämästään avaten siinä kokemuksiaan nuoruudestaan suljetulla psykiatrisella osastolla.

Terapeutin avoimuus omista asioistaan ei kuitenkaan tarkoita rajattomuutta, sitä että terapiasuhde olisi kaverisuhde tai että asiakkaan pitäisi hoitaa terapeuttiaan. Olennaista ei ehkä ole niinkään se, mitä terapeutti itsestään kertoo, vaan miksi hän sen kertoo. Jos tarkoituksena on vähentää mielenterveysongelmiin liittyvää stigmaa, parantaa terapiasuhdetta tai tarjota asiakkaalle mahdollisuus oivaltaa jotain omasta itsestään, terapeutin omista asioista ja ongelmista kertominen voi olla hyvinkin hyödyllistä. Jos taas tarkoituksena on saada toiselta ihmiseltä apua omiin ongelmiin tai pelkästään jutustella mukavia kivan tyypin kanssa, omien asioiden jakamiselle parempi paikka lienee ystävän tai oman terapeutin luona.

Avoimuuden sopivan asteen löytämistä harjoittelen itse muun muassa kirjoittamalla tätä blogia sekä omana itsenäni että psykologina. Hyvää mallia tästä ovat internetin maailmassa julkisesti näyttäneet muun muassa psykoterapeutti Emilia Kujala sekä psykologi Selma Gaily-Luoma. Vähitellen opettelen itsestäni puhumista myös asiakastyössä. Asiakkaan roolista minulla on kokemusta sekä työnohjauksista että omasta terapiasta, jotka onneksi ovat ehdoton osa opiskeluja jokaiselle psykoterapeutiksi aikovalle. Työnohjaajiltani ja terapeuteiltani olen oppinut kenties kaikkein eniten juuri niinä hetkinä, kun he ovat kertoneet jotain siitä, mikä heille itselleen on vaikeaa. Onneksi olen saanut avoimuuden moniin toteutustapoihin mahtavia malleja usealta eri ihmiseltä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Koira ei aina tuo pelkkää iloa ja rentoutta, mutta vaikeissa tilanteissa hihnan toisessa päässä voi auttaa myös itseään

Aivovamma tai aivoverenkiertohäiriö – pysyykö mieli mukana?