Tekstit

Onko pärjäämättömyys omaa syytä?

Teen työssäni silloin tällöin ADHD:n ja autismikirjon diagnosointiin liittyviä neuropsykologisia tutkimuksia aikuisille. Molemmat ovat aikuisikään ehtineillä vahvasti alidiagnosoituja, ja koenkin tämän työn hyvin tärkeäksi. Toki itse diagnoosin tekee aina lääkäri, mutta psykologi saa joskus toimia tässä apuna. Suurin osa tutkimuksiin tulevista aikuisista sanoo samat taikasanat: ”toivon diagnoosia, ettei minun tarvitsisi enää ajatella, että kaikki vaikeudet ovat omaa syytäni”. Diagnoosi tuo monelle helpotuksen itseymmärryksen lisääntyessä sekä auttaa oikeanlaisen hoidon, kuntoutuksen ja muiden tukitoimien saamisessa. Mutta entä jos vaikeuksien taustalta ei löydykään neuropsykiatrisen diagnoosin kriteerit täyttävää oireyhdistelmää, vaan kenties ainoastaan joitakin siihen sopivia piirteitä? Tai diagnoosiksi saakin jotain ihan muuta kuin oli toivonut, esimerkiksi persoonallisuushäiriön? Nämä eivät missään nimessä ole merkkejä siitä, että vaikeudet olisivat omaa syytä. Psykiatriset - myös

Sairastumisen hyväksyminen ja sen vaikeus

Helsingin sanomissa oli 4.10.2021 todella hieno artikkeli , jossa haastateltiin HUS syöpäkeskuksen psykososiaalisen työn yksikössä työskentelevää psykologia Miranda Koskista. Koskinen oli huolissaan asiasta, johon itsekin olen kiinnittänyt huomiota vakavasti sairastuneiden kanssa työskennellessäni. Mediassa sairastuneet esitetään usein sankaritarinoissa, joissa he ovat hyväksyneet tilanteensa ja hymyilevät kameralle. Valitettavasti tavoittelemme tällaista asennetta usein myös median ulkopuolella sairastuneita kohdatessamme. Paine tilanteen hyväksymiseen voi kuitenkin ennemmin vaikeuttaa kuin helpottaa sitä. Läheiset ja ammattilaiset voivat tukea sairastumisen hyväksymisessä, mutta lopulta hyväksyntä tulee jos on tullakseen. Suru ja pelko ovat vakavan sairastumisen kohdalla luonnollisia ja asiaankuuluvia tunteita, jotka väistyvät suuremmalla todennäköisyydellä, jos niille antaa tilaa. Sairastuneen suru on vaikeaa seurattavaa läheisille ja hoitohenkilökunnalle. Myös läheiset itse tunte

Mitä väliä mitä muut ajattelee?

 Olen aina haaveillut kirjan kirjoittamisesta. Vasta kirjoittamaan oppineena lapsena ryhdyin monta kertaa päättäväisesti toimeen, ja sain kirjoitettua monta lausetta ennen kuin projekti lopahti. Kun ymmärsin, että kirjan kirjoittaminen on aika vaativaa hommaa, into tyssäsi enkä ole sen jälkeen enää yrittänyt. Onnistuneet kirjoitustehtävät silloin tällöin ovat tuoneet hetkittäistä iloa ja innostuksen tunnetta. Laajempien opiskelutehtävien ja etenkin opinnäytetöiden kanssa olen kuitenkin repinyt hiuksiani, tuskaillut ja lykkäillyt määrättömästi. Ajatus omasta blogista on ajoittain seikkaillut mielessäni, mutta kun oma terapeuttini sattui sitä ehdottamaan, spontaani reaktioni oli ”aivan hirveä idea!”. Ajatus tuntui hirveältä, koska julkisella kirjoittamisella asetan itseni alttiiksi muiden katseille. Ammattikuntani on täynnä viisaita ja osaavia ihmisiä, jotka kirjoittavat väitöskirjoja ja tutkimusartikkeleita. Mitä jos he näkevät säälittävän pikku blogini? Kun uskaltauduin jakamaan teks

Mikä on neurologisen sairastumisen jälkeen oikeasti tärkeää?

 Neurologisiin sairauksiin kuuluu usein valtavasti luopumista. Lääkäri voi kieltää työhön palaamisen juuri häneltä, jolle työ oli koko elämän keskipiste ja autolla ajamisen maaseudun sydämessä asuvalta. Neuropsykologisen tutkimuksen tulokset voivat tuntua nöyryyttävältä kuultavalta, ja voin paljastaa, että ei-toivottujen suositusten kertominen riipaisee kyllä neuropsykologiakin välillä aika kovaa. En ehkä valehtele, jos kerron saman koskevan myös lääkäreitä ja monia muita ammattilaisia. Vaikka toive aikaisempaan elämään palaamisesta aivoverenkiertohäiriön, aivovamman tai muistisairausdiagnoosin jälkeen voi olla hyvin vahva, älykkyys ja liuta vanhoja taitoja tallella, me ammattilaiset joudumme silti inhottavan usein tyrmäämään esimerkiksi autolla-ajotoiveen jonkun tavallisessa arjessa mitättömältä tuntuvan oireen vuoksi. Muun muassa tarkkaavaisuuden ja toiminnanohjauksen vaikeudet ovat usein syynä näihin kieltoihin. Uskon, että tällaisina hetkinä tekee mieli taistella täysin voimin epäo

Koira ei aina tuo pelkkää iloa ja rentoutta, mutta vaikeissa tilanteissa hihnan toisessa päässä voi auttaa myös itseään

Koirien on useissa tutkimuksissa todettu vaikuttavan positiivisesti niin fyysiseen kuin psyykkiseenkin terveyteemme. Niitä käytetään ilahduttavasti ihmisen apuna myös monenlaisessa terapia- ja kuntoutustyössä. Olen itse jakanut arkeani 18 vuoden aikana neljän eri koiran kanssa, ja ne ovat tuoneet elämääni lukuisia ilon, innostuksen ja läheisyyden hetkiä, mutta myös pelkoa, stressiä, häpeää ja pettymyksiä. Jokainen, joka hankkii koiranpennun tai antaa kodin aikuiselle koiralle, odottaa mukavaa yhteistä tekemistä koiran kanssa ja molemminpuolisen kiintymyksen mukanaan tuomaa läheisyyttä. Usein koiran aikaisempi elämänhistoria, haastava synnynnäinen temperamentti tai uuden omistajan vielä kehittymässä olevat koulutustaidot tuovat kuitenkin mukanaan myös tilanteita, joita koiraa hankittaessa ei toivottu eikä suunniteltu. Koira voi ulista kerrostalossa eroahdistustaan, räyhätä suu vaahdossa vastaantulijoille, suhtautua kotiin tuleviin vieraisiin epäluuloisesti tai puolustaa aarteitaan omalt

Aivovamma tai aivoverenkiertohäiriö – pysyykö mieli mukana?

Aivoverenkiertohäiriöön sairastuminen tai aivovamman saaminen tapahtuu nopeasti. Ihminen, joka aamulla oli terve, voi illalla olla vakavasti sairastunut, ja kuntoutumisen tie voi olla pitkä. Aivotapahtumasta voi lievimmässä tapauksessa selvitä lähes säikähdyksellä, mutta monille jää joko lievempiä tai voimakkaampia pitkäaikaisia oireita. Oireiden laatu ja vaikeusaste riippuvat vaurion sijainnista ja laajuudesta. Oireita kuntoutetaan usein moniammatillisen tiimin voimin ja kuntoutus voi kestää kauan. Aivotapahtuman jälkeisistä neurologisista tai neuropsykologisista oireista voi lukea lisää Terveyskylän Aivotalo -sivustolta. Vakava sairastuminen on aina psyykkinen kriisi, jonka käsittely etenee vaiheittain ja yksilöllisessä tahdissa. Aivovammaan tai aivoverenkierronhäiriöön sopeutumisessa on kuitenkin omat erityispiirteensä, jotka erottavat tilanteen muista kriiseistä. Vammaan voi liittyä voimakkaita tai vähäisempiä fyysisiä oireita, kuten toispuoleisia halvausoireita, joiden huomaamin