Tekstit

Inhoatko mindfulness-harjoituksia?

Minäkin yleensä inhoan. Ne ovat tylsiä ja nostavat pintaan kaikkia epämiellyttäviä ajatuksia. Hengityksen tarkkaileminen saa koko hengittämisen tuntumaan raskaalta. Keskittymiseni karkaa jatkuvasti kaikkialle muualle kuin sinne vasemman jalan isovarpaaseen, missä yritän sitä pitää. Jossain vaiheessa huomaan, että pyörittelen mielessäni työasioita, kauppalistaa tai eilen katsomani sarjan juonta. Manailen sitä, että en vieläkään osaa meditoida, vaikka olen sentään psykologi, kurssit käynyt mindfulness-ohjaaja ja jonakin päivänä minun pitäisi osata olla vielä psykoterapeuttikin. Kyllä on noloa. Jos teen harjoituksia yksin kotona, jätän ne usein kesken. Kovin usein en viitsisi niitä edes tehdä. Eikä minulla ole hajuakaan, mikä ihme on meditatiivinen tila. Tunne, jonka mindfulness-harjoitukset useimmin nostavat minussa pintaan, on levottomuus. Juuri tästä syystä mindfulness-harjoitukset ovat olleet minulle äärimmäisen hyödyllisiä ja tarpeellisia. Niissä ei nimittäin ole kyse siitä, että nau

Lempeäkin liikunta kehittää kuntoa ja taitoja

 Suuren osan elämästäni olen ollut sitä mieltä, ettei liikunta ole minua varten. Koulussa olin viimeisten joukossa kun pesäpallojoukkuetta valittiin, juoksin hitaasti ja taisin työntää kuulaa peräti metrin. Aikuisena olen sisuuntunut ja juossut kuitenkin muun muassa kolme maratonia. Sainpas näytettyä maailmalle. Mitä enemmän liikunnasta on tullut elämäntapa, sitä vähemmän suorituksilla on kuitenkin alkanut olla merkitystä. Juoksu on edelleen kausiluontoisesti minulle tärkeä harrastus. Lisäksi varsinkin nyt marraskuisilla keleillä ja koronatilanteen helpotuttua viihdyn astangajoogasalissa ja kiipeilyseinällä. Monen mielessä kestävyysjuoksu, astanga ja kiipeily ovat suorittajien, temppuilijoiden ja hurjapäiden lajeja. Itse en kuitenkaan samaistu mihinkään näistä. Juoksulenkille lähtiessä en katso treeniohjelmaa. Laitan lenkkarit jalkaan, otan koirat mukaan ja menen ulos. Juoksen yleensä reittiä, jossa on monta eri vaihtoehtoa kotiin kääntymisen suhteen. Jos olo on väsynyt, käännyn aikais

Do your practice and all is coming

 Tämä astangajoogan gurun Pattabhi Joisin viisaus on pyörinyt mielessäni paljon käyttäytymisterapioita opiskellessa. Jois toki viittasi sillä nimenomaan itse kehittämänsä joogasuuntauksen harjoittamiseen. Omaan elämääni astanga on tuonut tärkeitä oivalluksia oman kehoni ja mieleni toiminnasta, omien pelkojen voittamista sekä toimivan keinon palata pyörivien ajatusten kierteestä takaisin keholliseen todellisuuteen. Astangasta on kuitenkin mahdollista löytää myös yksi väylä perfektionismille, tiukkojen sääntöjen noudattamiselle ja oman kehon kaltoinkohtelulle. Pattabhi Jois itsekään ei tainnut löytää omista opeistaan vastausta aivan kaikkeen, koska hänen kuolemansa jälkeen ääneen ovat uskaltautuneet myös oppilaat, joita guru on käyttänyt hyväkseen. Aivan kaikkia gurun lausahduksia - kuten "no coffee, no prana" - en myöskään lähtisi ihan purematta nielemään. Ehkä Joisinkin olisi kannattanut harjoitella myös jotain muuta kuin astangaa.  Silloin kun ihmisillä on neuropsykologisest

Saako terapeutilla olla omia ongelmia?

 Ja hyvänen aika sentään, saako niistä puhua julkisesti tai asiakkaille? Yksi tämän viikonlopun parhaista asioista on ollut tutustuminen psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti Arto Pietikäisen uuteen kirjaan Joustava mieli ja hyvän itsetunnon ABC. Kirja on kaiken kaikkiaan aivan huikea, mutta parasta tähän mennessä on ollut kappale, jossa Pietikäinen kertoo omasta suhteestaan mielensisäiseen Huijariinsa. Erityisesti yksi lause sai minut hihittämään ääneen tietäväistä naurua. Siinä kirjoittaja kertoo ajatuksestaan, että tästä syvällisestä ja monimutkaisesta aiheesta olisi mahdotonta kirjoittaa yleistajuista kirjaa, kun hän ei itsekään ymmärrä aiheesta mitään. Samankaltainen ajatus pyörii nimittäin omassa mielessäni jokaisen blogikirjoitukseni kohdalla. Jos nyt mietit hämmentyneenä, onko itsetunnosta kirjoittavalla asiantuntijalla huono itsetunto, suosittelen lämpimästi tutustumaan kirjaan. Kun opiskelin psykologiksi 2000-luvun alussa, törmäsin usein pilkalliseksi tarkoitettuun tölväi

Toisen ihmisen käyttäytymiseen vaikuttaminen on suunnilleen yhtä helppoa kuin virtahevon hampaiden peseminen

  Kaikessa terapia- ja kuntoutustyössä on pohjimmiltaan kyse siitä, että pyritään tukemaan toista ihmistä tämän käyttäytymisen muutoksessa. Käyttäytymisterapioiden näkökulmasta käyttäytymiseksi voidaan katsoa kaikki, mikä erottaa elävän olennon elottomasta. Käyttäytymisen kirjoon kuuluvat siis näkyvän käytöksen lisäksi myös ajatukset, tunteet sekä kehon toiminnot. Joskus terapioista ja kuntoutuksista puhutaan sairauksien hoitona. Hoitamiseen sanana voi liittyä herkästi uskomus, että terapeutti korjaisi potilaansa ikään kuin rikkinäisestä ehjäksi, ja asiakas olisi tässä lähinnä toimenpiteen kohteena. Käyttäytymisen muuttaminen ei kuitenkaan toimi ulkopuolelta ohjaamalla, vaan ihmisen on aina itse toimittava aktiivisesti oman käyttäytymisensä työstämiseksi. Usein motivaation ja voimavarojen löytäminen oman käytöksen muokkaamiseen voi olla hyvin työlästä. Joskus ihmisellä on toisaalta vahva halu muutokseen, mutta monet sitkeät motivaatiotekijät pitävät myös kiinni vanhoissa toimintatavois

Onko pärjäämättömyys omaa syytä?

Teen työssäni silloin tällöin ADHD:n ja autismikirjon diagnosointiin liittyviä neuropsykologisia tutkimuksia aikuisille. Molemmat ovat aikuisikään ehtineillä vahvasti alidiagnosoituja, ja koenkin tämän työn hyvin tärkeäksi. Toki itse diagnoosin tekee aina lääkäri, mutta psykologi saa joskus toimia tässä apuna. Suurin osa tutkimuksiin tulevista aikuisista sanoo samat taikasanat: ”toivon diagnoosia, ettei minun tarvitsisi enää ajatella, että kaikki vaikeudet ovat omaa syytäni”. Diagnoosi tuo monelle helpotuksen itseymmärryksen lisääntyessä sekä auttaa oikeanlaisen hoidon, kuntoutuksen ja muiden tukitoimien saamisessa. Mutta entä jos vaikeuksien taustalta ei löydykään neuropsykiatrisen diagnoosin kriteerit täyttävää oireyhdistelmää, vaan kenties ainoastaan joitakin siihen sopivia piirteitä? Tai diagnoosiksi saakin jotain ihan muuta kuin oli toivonut, esimerkiksi persoonallisuushäiriön? Nämä eivät missään nimessä ole merkkejä siitä, että vaikeudet olisivat omaa syytä. Psykiatriset - myös

Sairastumisen hyväksyminen ja sen vaikeus

Helsingin sanomissa oli 4.10.2021 todella hieno artikkeli , jossa haastateltiin HUS syöpäkeskuksen psykososiaalisen työn yksikössä työskentelevää psykologia Miranda Koskista. Koskinen oli huolissaan asiasta, johon itsekin olen kiinnittänyt huomiota vakavasti sairastuneiden kanssa työskennellessäni. Mediassa sairastuneet esitetään usein sankaritarinoissa, joissa he ovat hyväksyneet tilanteensa ja hymyilevät kameralle. Valitettavasti tavoittelemme tällaista asennetta usein myös median ulkopuolella sairastuneita kohdatessamme. Paine tilanteen hyväksymiseen voi kuitenkin ennemmin vaikeuttaa kuin helpottaa sitä. Läheiset ja ammattilaiset voivat tukea sairastumisen hyväksymisessä, mutta lopulta hyväksyntä tulee jos on tullakseen. Suru ja pelko ovat vakavan sairastumisen kohdalla luonnollisia ja asiaankuuluvia tunteita, jotka väistyvät suuremmalla todennäköisyydellä, jos niille antaa tilaa. Sairastuneen suru on vaikeaa seurattavaa läheisille ja hoitohenkilökunnalle. Myös läheiset itse tunte