Lykkäilijän päiväkirja (osa 2)

 Edellisessä kirjoituksessa pohdiskelin työläiden tehtävien lykkäilyä Russ Harrisin prokrastinoinnin vähentämiseen opastavan ilmaisen e-kirjan pohjalta. Keskityin erityisesti omaan haitalliseen tapaani tehdä etenkin laajemmat opiskelutehtävät viime tipassa, ärtyneenä, stressaantuneena ja todennäköisesti tästä syystä myös huonommin kuin ne olisi tullut tehtyä ajan kanssa ja ajoissa. Edellisessä kirjoituksessa käsittelin lähinnä lykkäilyn syitä ja vahvistajia. Nyt yritän löytää valoa tunnelin päähän, eli keinoja lykkäilyn vähentämiseen. Näitä ovat Harrisin mukaan defuusio haitallisista ajatuksista, tilan tekeminen epämiellyttäville tunteille, yhteys arvoihin, joita tekeminen palvelee sekä viisaat tavoitteet.

Ihmismieli on taitava suojaamaan meitä ylimääräiseltä vaivannäöltä ja turhalta energian kulutukselta. Esi-isillemme tämä on ollut hyödyllinen ominaisuus, ja auttanut selviämään hengissä silloin, kun energiaa on ollut syytä säästellä. Siksipä työlään tehtävän edessä mieli tuottaa sukkelasti kymmeniä syitä, miksi siihen ei kannata ryhtyä ainakaan tänään tai ainakaan juuri nyt. Näillä ajatuksilla on niin vahva pohja ihmisen historiassa, että mieltä ei noin vain saa estettyä tuottamasta niitä. Voimme kuitenkin valita, miten näihin ajatuksiin suhtaudumme.  Hyväksymis- ja omistautumisterapiassa haitallisia ajatuksia ei pyritä tyrmäämään tai muuttamaan, mutta niitä kokeillaan tarkastella pienen etäisyyden päästä sekä ennen kaikkea tunnistaa ne vain mielen tuottamiksi ajatuksiksi. Tätä kutsutaan eriyttämiseksi tai defuusioksi. Ensimmäinen askel on ajatusten huomaaminen ja nimeäminen ajatukseksi. Esimerkiksi toteamalla, että tässä on ”en voi kirjoittaa, jos minulla ei ole inspiraatiota” -ajatus. Omat syynsä tehtävän lykkäämiseen voi kirjoittaa vaikkapa listaksi. Jo pelkkä kirjoittaminen on usein varsin toimiva ajatusten eriyttämiskeino. Itselläni lista voisi näyttää vaikka tältä:

-        En keksi mitään järkevää kirjoitettavaa

      Minua väsyttää

-        Lenkille lähteminen on varmaan sittenkin nyt parempi ajatus

-        Surffailen nyt vain hetken somessa, sitten olen virkeämpi aloittamaan

-        Juuri nyt ei ole inspiraatiota, perjantaina on varmaan parempi päivä tähän

-        Tämä on ihan liian vaikeaa

-        Olen varmaan oikeasti niin tyhmä, että en vain pysty tähän

-        Ei tätä vielä ole pakko tehdä, syyskuussakin ehtii

-        Jos ehdin kirjoittaa vain tunnin, se on yhtä tyhjän kanssa ja on sama tehdä se myöhemmin kun on enemmän aikaa

Tälle listalle voin antaa nimeksi vaikkapa ”lykkäilyajatukset”. Niistä ei tarvitse päästä eroon, voin aivan hyvin ajatella nämä kaikki ajatukset. Voin antaa näiden ajatusten tulla ja olla, mutta toimia niistä huolimatta. Kun ryhdyin nyt kirjoittamaan tätä blogitekstiä, moni näistä ajatuksista tuli heti mieleeni. Samoin tulivat etenkin blogin kirjoittamiseen liittyvät ”eivät minun juttuni ketään kiinnosta” sekä ”kirjoitan sinne kuitenkin jotain ihan väärää tietoa, ja kaikille selviää, miten epäpätevä oikeasti olen”. Päätin kuitenkin kokeilla antaa näiden ajatusten tulla ja olla, ja kirjoittaa tämän tekstin niistä huolimatta. Hämmentävän yksinkertaista.

Ajatukset eivät tule yleensä yksin, vaan niiden kumppanina kulkevat tunteet, jotka herättävät ikäviä tuntemuksia kehossa, sekä saavat ajatukset tuntumaan tosilta ja ehdottomammilta esteiltä. Näitä tunteita tekisi mieli muuttaa mukavammiksi tai hankkiutua niistä eroon. Juuri nyt aloittaessani hieman vastahakoisesti tämän tekstin kirjoittamista, huomasin puristavan ja muljahtelevan, epämiellyttävän tunteen rintakehässä. Mieluiten olisin ilman tätä tuntemusta. Tunne pitää sisällään ainakin pientä pelkoa siitä, että kirjoituksestani tulee huono, surua siitä, että en voi samalla tehdä jotain hauskempaa sekä häpeää siitä, mitä muut mahtavat keskinkertaisesta sepustuksestani pohtia. Jos kirjoittamisen sijaan sukellan somen tai jonkun mukavan tv-sarjan syövereihin, rintaa puristava tunne katoaa mukavasti taivaan tuuliin. Voin kuitenkin aivan hyvin myös tehdä sille tilaa ja antaa sen olla, valita tietoisesti tämän tunteen kokemisen välttelyn sijaan. Kehoni on paljon tuota puristavaa tunnetta suurempi. Tunne on epämiellyttävä, mutta se ei lamauta kirjoittavia käsiäni eikä edes tekstin sisältöä tuottavaa mieltäni. Nyt kun olen kirjoittanut muutaman kappaleen huomaan, että tunne on ainakin hetkeksi lakannut. Kun annan tunteelle tilaa, huomaan, että se tulee ja menee, eikä yleensä kasva kasvamistaan sietämättömän suureksi. Tämä samainen tunne, jonka blogin kirjoittaminen tänään nostaa pintaan, tulee esiin myös joka kerta, kun aloitan työläiden opiskelutehtävien kirjoittamisen. Sama toimintatapa on siis mahdollinen myös niiden kanssa.

Jos tehtävän tekeminen tuntuu vain merkityksettömältä ja ikävältä velvoitteelta, motivaatiota siihen on vaikea löytää. Yhteys tehtävän alla piileviin arvoihin vaatii usein hieman tietoista kaivelua. Itselleni sekä tämän blogin kirjoittaminen että ne lykkäilemäni opiskelutehtävät palvelevat arvojen tasolla ammatillista kehittymistä ja uuden oppimista. Jokainen kirjoitettu lause auttaa minua sisäistämään uudet opit hieman paremmin ja jäsentämään ne mielessäni selkeämmiksi. Psykoterapeuttisten taitojen oppiminen palvelee myös vielä merkityksellisempää arvoani eli kärsimyksen vähentämistä ja ihmisten auttamista omien arvojensa mukaisen elämän rakentamisessa. Opiskelutehtävien tekeminen palvelee toki myös suurempaa konkreettista tavoitetta, eli psykoterapeutiksi valmistumista. Suurempien arvojen lisäksi lyhyemmän tähätimen motivaattorina toimii onnistumisen ja helpotuksen tunne, kun jonkin osatehtävän saa valmiiksi ja kokonaiseksi. Tämänkin mielessä pitäminen kasvattaa motivaatiota ihan mukavasti.

Toimivat tavoitteet ovat Harrisin mukaan täsmällisiä, aikataulutettuja, riittävän helppoja, ja niille on varattu riittävästi aikaa. Itse olen vähitellen opetellut kirjoittamaan opiskeluun varatut ajat kalenteriin kahdelle iltapäivälle viikossa. Tapanani on suunnitella, että kirjoitan monisivuisen raportin yhtenä tai kahtena tällaisena iltapäivänä. Yleensä se ei kuitenkaan toteudu ihan niin nopeasti. Tällä hetkellä opettelen hyväksymään, että raportti etenee yhden kirjoitussession aikana juuri niin vähän kuin se muutamassa tunnissa etenee. Kunhan olen istunut alas ja ottanut kirjoittamiselle aikaa, se on jo iso askel eteenpäin. Raportti valmistuu sitten kun tekstiä on riittävästi kasassa. Säännöllisellä kirjoittamisella se päivä tulee varmasti vielä vastaan. Harriskin neuvoo nakertelemaan tavoitetta eteenpäin pala palalta. Laajasta tehtävästä voi vähitellen tehdä pienen pieniä palasia. Joskus palasen nakertaminen innostaa nakertamaan toisenkin, ja vaikka niin ei kävisi, jokainen pieni pala vie tehtävää kuitenkin hippusen eteenpäin. Omaa sinnikkyyttään työläiden tehtävien tekijänä voi kehittää vähitellen harjoittelemalla siinä missä mitä tahansa muutakin taitoa. Jos on ollut lykkäilijä koko ikänsä, ei uutta toimintatapaa tarvitse eikä kannata yrittää oppia yhdessä yössä.

Lykkäilijän päiväkirjan kolmannessa osassa kirjoitan vielä Harrisin esittelemistä seitsemästä r-kirjaimesta, joita voi käyttää lykkäilyn vähentämisen tukena. Saapa nähdä, miten pitkälle sen tekstin kirjoitus lykkääntyy!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Sairastumisen hyväksyminen ja sen vaikeus

Luonto on myös ihmiselle luonnollisin ympäristö

Koira ei aina tuo pelkkää iloa ja rentoutta, mutta vaikeissa tilanteissa hihnan toisessa päässä voi auttaa myös itseään