Lykkäilijän päiväkirja (osa 1)

Jos elämässäni on joku asia, jonka vuoksi revin hiuksiani ja sätin itseäni loputtomasti, se on työläiden ja tylsien hommien lykkäily, eli prokrastinointi. Ja kuinka ollakaan, sehän on myös useimmille neuropsykologin asiakkaille yksi suurimmista harmin aiheista. Voin siis sättiä itseäni erityisesti siitä, että suutarilla itsellään ei ole kenkiä, mikä kirpaisee aivan erityisen napakasti. Runsaasta itsekritiikistä huolimatta en kuitenkaan ole löytänyt lopullista ratkaisua tähän taipumukseeni, joten itsensä sättiminen ei ainakaan ole ollut toimiva lähestymistapa lykkäilyn vähentämiseen. Hyväksymis- ja omistautumisterapian alalta huikean määrän helposti lähestyttäviä ja asiantuntevia kirjoja kirjoittanut Russ Harris tuli hiljattain onnekseni minun ja asiakkaideni avuksi julkaisemalla ilmaisen e-kirjan prokrastinoinnista. Kirjasen aluksi Harris toteaa, että kaikki me lykkäilemme asioihin ryhtymistä joskus, eikä tästä piirteestä ole mahdollista päästä täydellisesti eroon. Lopullista ratkaisua hänkään ei siis lupaa, mutta päätin siitä huolimatta (ehkäpä niitä tärkeämpiä tehtäviä lykkäilläkseni!) perehtyä tähän Harrisin oppaaseen hieman perusteellisemmin ja ruotia ainakin omaa lykkäilyäni sen avulla kohta kohdalta. Tässä riittänee materiaalia muutamaankin blogikirjoitukseen, joten tässä nyt aluksi osa 1. Katsotaanpa osaisinko tällä pohdinnalla auttaa itseäni muutaman työlään raportin kirjoittamisessa ja kenties samalla olla parhaassa tapauksessa hyödyksi myös jollekin muulle.

Harris tiivistää aikaansaamisen esteet näppärästi muistivihjeeseen HARD, eli:

Hooked

Avoiding discomfort

Remoteness from values

Doubtful goals

Tutkaillaanpa näitä hieman tarkemmin. Hooked viittaa ajatuksiin, tunteisiin tai muihin mielensisältöihin koukkuun jäämiseen. Virallisempi termi koukkuun jäämiselle on fuusioituminen. Kun kala on koukussa, siima vetää sitä mennessään ja pyristely vain pahentaa tilannetta. Ajatus joka on koukuttanut meidät voi tuntua itsestään selvältä, ainoalta totuudelta, eikä sitä silloin usein edes tunnista ajatukseksi. Itse tunnistan omiksi koukuttaviksi ajatuksikseni laajan kirjon erilaisia mielen tarinoita, esim. ”minä vain olen sellainen, että en pysty tekemään näitä juttuja”, ”olen liian tyhmä kirjoittamaan tätä kunnolla”, ”ihan hyvin tämän ehtii myöhemminkin”, ”ei tätä ole mitään järkeä ruveta juuri nyt tekemään kun aikaa on niin vähän”, ”minun on nyt ihan pakko rentoutua katsomalla telkkaria, aloitan sitten tunnin päästä”. Koukkuun jäämisessä olennaista ei ole se, onko ajatus totta vai ei. Koukuttua voi sekä tosiasioihin että täydellisiin epätosiin. Olennaista on se, että kun olemme koukussa, ajatus tai uskomus ohjaa toimintaamme emmekä yleensä huomaa tätä itse.

Tästä päästäänkin sujuvasti seuraavaan kohtaan: avoiding discomfort, eli epämiellyttävien tunteiden välttelyyn. Se juuri usein on koukuttavan ajatuksen tarkoitus eli funktio. Kun olen ryhtymässä työlääseen, tylsään tai ahdistavaan tehtävään, kehoon ilmestyy epämiellyttävä tuntemus, josta en välttämättä ole tietoinen. Jos hoksaan pysähtyä tutkimaan, huomaan kyllä pienen puristavan tuntemuksen rintakehän alueella. Kun mieli sitten tuottaa tuon pelastavan ajatuksen ”voin ihan hyvin tehdä tämän huomenna”, ja jään tähän ajatukseen koukkuun, luikahdan nopeasti tehtävän ääreltä jonkin viihdyttävämmän pariin ja puristava tunne rinnasta on poissa. Yleensä en ole tietoinen tästä tapahtumaketjusta, enkä sen mukanaan tuomasta nopeasta helpotuksesta. Jälkeen päin vain päivittelen ihmeissäni omaa mahdottomuuttani. Välttely ei siis viittaa mihinkään itse valittuun leväperäiseen laiskotteluun, vaan sitä tapahtuu etenkin silloin, kun emme ole tekemisessämme tietoisesti läsnä.

Remoteness from values viittaa omista arvoista etääntymiseen. Jos emme näe yhteyttä työlään tehtävän ja jonkin itsellemme aidosti tärkeän asian välillä, tehtävää on vaikea kokea motivoivaksi. Itselleni tärkeitä arvoja, jotka voisivat motivoida minua opiskeluihin liittyvien raporttien kirjoittamiseen, ovat ainakin oppiminen, vastuullisuus ja uteliaisuus. Nämä kuitenkin harvoin ovat mielessäni silloin, kun yritän ryhtyä työhön. Näiden sijaan mielessä on ennemminkin sääntö, jonka mukaan nämä nyt vain kuuluu tehdä tai muuten olen huono opiskelija. Arvot toimisivat tekemiselle porkkanana, mutta useammin yritämme motivoida itseämme itsekurin kepillä. Sekin toimii lyhyellä tähtäimellä monesti riittävän hyvin, mutta tekee pitemmällä tähtäimellä tekemisestä entistä epämiellyttävämpää ja voi siten ylläpitää ongelmaa.

Ja sitten se doubtful goals eli arveluttavat tavoitteet. Olen itse ikuinen optimisti siinä, mitä uskon saavani yhden päivän aikana aikaan. Tämä optimismi ei kuitenkaan johda onneen ja onnistumisen kokemuksiin, vaan ennemminkin jatkuvasti pieneen tyytymättömyyteen ja toistuviin epäonnistumisiin. Harvassa ovat ne päivät, jolloin yltäisin itselle asettamaani rimaan. Vaikka monesti saankin tehtyä jonkin pienen teon tavoitteideni edistämiseksi, itsekritiikki mielessäni kertoo päivän päätteeksi teon olleen liian vähäinen tai suorastaan mitätön. Mieli haluaisi saada hommat nopeasti valmiiksi ja toivoisi minun olevan nopeampi ja tehokkaampi kuin todellisuudessa kykenen olemaan.

Neuropsykologian näkökulmasta herää myös kysymys, päteekö tämä hyväksymis- ja omistautumisterapian malli myös silloin, kun aivot toimivat toisella tavoin kuin useimmilla ihmisillä. Itse ajattelisin niin, että esimerkiksi ADHD:n ydinpiirteet ja muut tarkkaavaisuuden ja toiminnanohjauksen vaikeudet lisäävät alttiutta tiedostamattomaan epämiellyttävien tunteiden välttelyyn ja automaattiohjaksella toimimiseen. Autismikirjoon usein liittyvä joustamaton ajattelu puolestaan lisää ainakin alttiutta jäädä koukkuun mielensisältöihin. Aistiherkkyys saattaa lisätä epämiellyttäviä kokemuksia sellaisissakin tilanteissa, jotka neurotyypilliselle henkilölle saattavat olla täysin neutraaleja tai miellyttäviä. Aikuisiällä saadut aivovauriot tekevät edellisten lisäksi todennäköisemmäksi sen, että oman jaksamisen ja keskittymisen rajat eivät ole täysin tuttuja, ja tavoitteet asetetaan korkeammalle, kuin tämänhetkisen toimintakyvyn osalta olisi ihanteellista.

Tämän kirjoituksen lähtökohdat eivät välttämättä vielä varsinaisesti tuo toivoa prokrastinoinnin hallintamahdollisuuksista. Seuraavissa kahdessa kirjoituksessa yritänkin Russ Harrisin neuvojen avulla löytää valoa tämän tunnelin päähän.