Lempeäkin liikunta kehittää kuntoa ja taitoja

 Suuren osan elämästäni olen ollut sitä mieltä, ettei liikunta ole minua varten. Koulussa olin viimeisten joukossa kun pesäpallojoukkuetta valittiin, juoksin hitaasti ja taisin työntää kuulaa peräti metrin. Aikuisena olen sisuuntunut ja juossut kuitenkin muun muassa kolme maratonia. Sainpas näytettyä maailmalle. Mitä enemmän liikunnasta on tullut elämäntapa, sitä vähemmän suorituksilla on kuitenkin alkanut olla merkitystä. Juoksu on edelleen kausiluontoisesti minulle tärkeä harrastus. Lisäksi varsinkin nyt marraskuisilla keleillä ja koronatilanteen helpotuttua viihdyn astangajoogasalissa ja kiipeilyseinällä. Monen mielessä kestävyysjuoksu, astanga ja kiipeily ovat suorittajien, temppuilijoiden ja hurjapäiden lajeja. Itse en kuitenkaan samaistu mihinkään näistä.

Juoksulenkille lähtiessä en katso treeniohjelmaa. Laitan lenkkarit jalkaan, otan koirat mukaan ja menen ulos. Juoksen yleensä reittiä, jossa on monta eri vaihtoehtoa kotiin kääntymisen suhteen. Jos olo on väsynyt, käännyn aikaisin. Jos juoksu tuntuu kulkevan, saatan tehdä pitkän lenkin. Jos vauhti tuntuu liian kovalta, kävelen. Energisenä tekee mieli spurttailla. Kipeillä jaloilla juoksemista yritän välttää, ja nyt olenkin unohtunut rasitusvammaa parannellessani pitemmälle tauolle juoksemisesta. Luultavasti tauon jälkeen lenkit tulevat taas olemaan lyhempiä ja kevyempiä, mutta kunto nousee kun on noustakseen. Joskus esimerkiksi maratonille harjoitellessa olen kokeillut lyhyen aikaa suunnitelmallisen ohjelman noudattamista, mutta olen kokenut sen vievän iloa ja herkkyyttä harjoittelusta. Juuri nyt maratonin juokseminen ei tunnu edes tarpeelliselta tavoitteelta. Tärkeämpää on liikunnan tuoma vastapaino paikallaan pysyttelevään työhön.

Astanga-harjoitukseni on vaeltanut aaltoliikettä vuosien varrella. Joskus olen innolla tavoitellut uusia haastavampia asanoita ja harmitellut, kun opettaja ei ole niitä kaikesta ahkeroinnistani huolimatta tarjonnut. Työkiireiden ja kertyneiden kilojen kanssa harjoitus on muuttanut muotoaan välillä varsin erilaiseksi ja opettanut ennemminkin turhautumisen sietämistä. Erilaisten vaiheiden jälkeen olen vähitellen oppinut joogamatollakin kuuntelemaan juuri sen hetken olotilaa sekä lyhentämään ja helpottamaan harjotusta silloin, kun keho ei sitä jaksa tai ole valmis vääntäytymään ääriasentoihin. Edistys ei ole tähän tyssännyt. Olen yhä oppinut uutta löysäilystäni huolimatta, mutta samalla säästynyt vammoilta.

Kun ystäväni ensimmäisen kerran yritti houkutella minua seinäkiipeilemään, tyrmäsin hänet heti. Minulla oli valtava korkeanpaikankammo, ja jo valokuvat kiipeilyseinältä aiheuttivat pahoinvointia. Kaverini sitkeys kuitenkin lopulta puri ja lähdin kokeilemaan. Ensimmäisellä kerralla kiipesin kolme metriä ja vaadin heti alaspääsyä. Nyt monen vuoden satunnaisen harrastelun jälkeen kiipeän matalahkot seinät kiltisti ylös asti, mutta pitäydyn edelleen helpoissa reiteissä. Tärkeämpää kiipeilyssä minulle on tunnustella rauhassa omia rajojani, sekä vaihtaa kaverin kanssa viikon tai parin kuulumiset. Välillä huomaan, että vahingossa onnistunkin kiipeämään reitin, jota edellisellä viikolla ei ollut toivoakaan päästä ylös.

Miksi halusin kirjoittaa koko tämän pitkän sepustuksen itsestäni? Tarinani on yksi esimerkki siitä, miten liikunnan ilo voi löytyä, vaikka koululiikunta olisi ollut kamalinta kuviteltavissa olevaa pakkopullaa ja lahjakkuus urheiluun samaa luokkaa kuin kilpikonnalla. Kilpikonna ei ehkä leppoisalla liikuskelulla muutu gepardiksi, mutta saattaa ketteröityä puolivahingossa paljon enemmän kuin voisi kuvitella. Liikuntaa voi hyvin harrastaa sillä periaatteella, että kieltäytyy kärsimästä ja kiusaamasta itseään yhtään. Kärsimyksestä kieltäytyminen ei edes johda siihen, ettei kehittyisi, oppisi uutta ja saisi kaikkia liikunnan terveyshyötyjä itselleen. Omaa kehoa kunnioittavan liikuntasuorituksen jälkeen seuraavalle lenkille lähtemisen todennäköisyys on kenties vielä pikkuisen aiempaa suurempi.