Aivovamma tai aivoverenkiertohäiriö – pysyykö mieli mukana?

Aivoverenkiertohäiriöön sairastuminen tai aivovamman saaminen tapahtuu nopeasti. Ihminen, joka aamulla oli terve, voi illalla olla vakavasti sairastunut, ja kuntoutumisen tie voi olla pitkä. Aivotapahtumasta voi lievimmässä tapauksessa selvitä lähes säikähdyksellä, mutta monille jää joko lievempiä tai voimakkaampia pitkäaikaisia oireita. Oireiden laatu ja vaikeusaste riippuvat vaurion sijainnista ja laajuudesta. Oireita kuntoutetaan usein moniammatillisen tiimin voimin ja kuntoutus voi kestää kauan. Aivotapahtuman jälkeisistä neurologisista tai neuropsykologisista oireista voi lukea lisää Terveyskylän Aivotalo-sivustolta.

Vakava sairastuminen on aina psyykkinen kriisi, jonka käsittely etenee vaiheittain ja yksilöllisessä tahdissa. Aivovammaan tai aivoverenkierronhäiriöön sopeutumisessa on kuitenkin omat erityispiirteensä, jotka erottavat tilanteen muista kriiseistä. Vammaan voi liittyä voimakkaita tai vähäisempiä fyysisiä oireita, kuten toispuoleisia halvausoireita, joiden huomaaminen ja tunnistaminen on usein suhteellisen helppoa. Sen sijaan neuropsykologiset – eli psyykkisiin ja tiedonkäsittelyn toimintoihin liittyvät oireet herättävät lähes aina hämmennystä. Neuropsykologiset oireet eivät satu, eivätkä usein näy ulospäin. Oireet voivat olla esimerkiksi muistin, tarkkaavaisuuden, kielellisten toimintojen tai tunne-elämän muutoksia. Jos kyse ei ole kovin voimakkaista oireista, niiden havaitseminen ja ymmärtäminen voi olla joskus haasteellista myös omaisille ja hoitohenkilökunnalle. Neuropsykologisille oireille on tavanomaista myös se, ettei sairastunut itse ole niistä täysin tietoinen. Tätä ilmiötä kutsutaan oiretiedostamattomuudeksi.

Psyykkisen kriisin, kognitiivisten eli tiedonkäsittelyyn liittyvien oireiden, mahdollisten neurologisperäisten tunne-elämän muutosten ja oiretiedostuksen puutteen yhdistelmä tekee aivotapahtumaan sopeutumisesta muista elämän kriisitilanteista poikkeavan haasteen. Toipumisen alkuvaiheessa tilannetta voi olla hyvin vaikea hahmottaa, ja sairastunut saattaa suunnitella palaavansa töihin viimeistään parin viikon päästä. Kuntoutuksen alkaessa sairaalaympäristössä ja kuntoutusosastolla tilanne alkaa vähitellen hahmottua sairastuneelle. Kuntoutuja ymmärtää usein tässä vaiheessa, ettei töihin ole vielä asiaa, ja hän tarvitsee kuntoutusta. Joku saattaa laittaa kuntoutumiselleen rajatun aikatavoitteen: ”kahden vuoden päästä olen taas entiselläni!”. Osa sairastuneista palaakin aikaisempiin työtehtäviinsä ja vanhoihin harrastuksiinsa ilman suurempaa ongelmaa. Joskus kuitenkin käy niin, että osa oireista on kuntoutustoimista ja ahkerasta harjoittelusta huolimatta tullut jäädäkseen. Silloin sopeutuminen ja tilanteen hyväksyminen voi tuntua kovin vaikealta.

Toimintakyvyn ja elämäntilanteen muutos herättävät surua. Läheiset voivat huolen lisäksi kokea kuormittumista ottaessaan vastuuta asioista, jotka sairastunut on aikaisemmin hoitanut, mutta ei enää kykene. Sairastunut voi kokea myös häpeän tunteita, suuttumusta ja tarvetta taistella muutosta vastaan kaikin voimin. Nämä tunteet ovat vaikeita, mutta niiden vastaanottaminen ja myötätunnon löytäminen hankalia tunteita kohtaan on tärkeää. Kun vaikeille tunteille antaa luvan tulla, ne saavat jossain vaiheessa mahdollisuuden myös väistyä ja tehdä uudestaan tilaa myös ilolle ja positiivisille tunteille. Sairastunut voi monin tavoin tukea ja edistää omaa kuntoutumistaan, mutta täydellisesti sitä ei voi hallita. Oireiden pitkittyminen, pysyväksi jääminen tai esimerkiksi työkyvyn menetys ei koskaan ole merkki epäonnistumisesta tai siitä, että ei olisi yrittänyt tarpeeksi. Omaisen väsyminen ei ole merkki välittämisen puutteesta.

Sairastuminen aivoverenkiertohäiriöön tapahtuu nopeasti, mutta tapahtuneen ymmärtäminen ja siihen sopeutuminen vaatii monesti paljon aikaa. Matkalla tulee väistämättä vastaan monenlaisia tunteita, joita kenenkään ei pitäisi joutua kohtaamaan yksin. Moni uskoo, että reippaus on aina hyve ja valittaminen pahasta. Vaikeiden tunteiden jakaminen läheisten ja ammattilaisten kanssa on kuitenkin jokaisen oikeus. Läheiset - ja joskus ammattilaisetkin - voivat tuntea näiden vaikeiden tunteiden äärellä avuttomuutta, mikä on sekin täysin luonnollista. Vaikeita tunteita ei tarvitse korjata. Ne voi jakaa, ja niille voi antaa tilaa. Se riittää usein tuomaan tilaa myös positiivisille tunteille.

Aivoverenkiertohäiriöstä tai aivovammasta ei aina voi toipua entiselleen. Aina ei voi palata töihin. Aina ei voi kävellä omilla jaloillaan ilman apuvälineitä. Aina on kuitenkin mahdollista löytää tapa elää mielekästä, omien arvojensa mukaista elämää. Omassa työssäni olen kokenut hyväksymis- ja omistautumisterapian (HOT) lähestymistavan yhdeksi hyväksi tavaksi tukea mielekkään elämän jatkamista sairastumisen jälkeen. HOT:n pääajatuksena on hyväksyä myötätuntoisesti ne vaikeatkin asiat, joita emme voi muuttaa – eli myös suuriin menetyksiin liittyvät omat vaikeat tunteet sekä keskittyä elämään omien arvojemme mukaista elämää siinä elämäntilanteessa, jossa juuri nyt olemme. Hyväksymis- ja omistautumisterapeuttiseen näkökulmaan vaikeassa elämäntilanteessa voi perehtyä tarkemmin mm. psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti Arto Pietikäisen Joustava mieli tukena elämän kriiseissä -kirjan kautta.