Läheisen asiat terapiassa kuntoon?

 Yksi vaikeimpia, psykologin työssä silloin tällöin toistuvia tilanteita on se, kun terapian tai kuntoutuksen tavoitteet tulevat jostain muualta kuin asiakkaalta itseltään. Läheiset välittävät rakkaistaan ja toivoisivat näiden voivan paremmin. He ottavat terapeuttiin yhteyttä rakkaan ihmisensä puolesta, huolehtivat kustannuksista ja kertovat toiveensa siitä, miten läheisen olisi hyvä muuttua. Terapeutti ja uusi asiakas sitten istuvat vastaanottohuoneessa ihmettelemässä tilannetta. Terapiassa istuva asiakas ei kenties ole lainkaan halukas puhumaan omaisensa ongelmalliseksi kokemasta, kiusallisesta aiheesta. Hänellä ei ole intoa kokea epämiellyttäviä tunteita tilanteeseen liittyen. Päätään kallisteleva empaattinen psykologitäti on hänen mielestään kenties lähinnä ärsyttävä, eikä hän koe omaisensa asettamia tavoitteita omikseen.

Tällaisessa tilanteessa en ole itse vielä koskaan päätynyt lopputulokseen, jossa omaisten tavoitteet toteutuisivat. Monesti terapiaan tai kuntoutukseen tulleen henkilön kanssa on käyty ihan mukavia keskusteluja ja joskus hän on kokenut vastaanottokäynnit jopa miellyttäviksi. Vielä en kuitenkaan ole kohdannut tilannetta, jossa asiakkaani olisi lopettanut kuntoutuksen toimien jatkossa juuri siten, kuin rakastavat ja hyvää toivovat omaiset olisivat toivoneet hänen toimivan. Jos terapia olisi toteutettu perhe- tai pariterapiana, muutosmahdollisuudet olisivat saattaneet kenties olla toisenlaiset. En tiedä, koska en itse ole saanut koulutusta tällaiseen työhön. Jos haaste on siinä, että ihmissuhteen osapuolet toivovat tilanteeseen erilaisia ratkaisuja keskenään, ei ulkopuolinen ammattilainen voi ratkaista tilannetta vain toisen kanssa ainakaan siten, että huoneen ulkopuolelle jäävän osapuolen toiveet toteutuisivat ensisijaisesti.

Läheisen pahaa oloa on tuskallista katsoa, jos ei ole keinoja muuttaa sitä. Uskon, että jokaisella mielenterveysalan ammattilaisellakin on läheisiä, joiden me toivoisimme voivan paremmin, toimivan viisaammin, ratkovan ongelmiaan tehokkaammin ja suhtautuvan itseensä myötätuntoisemmin. Vaikka kuinka olisimme kouluja käyneitä ammattilaisia, emme voi saada omienkaan läheistemme ongelmia ratkeamaan haluamallamme tavalla, vaikka kuinka puskisimme projektiin omaa työtämme ja tahdonvoimaamme. Ihmisen itsensä on haluttava työskennellä omia tavoitteitaan kohti. Läheiset ja ammattilaiset voivat olla tässä monella tavalla hänen tukenaan ja apunaan, mutta tavoitteiden on aina lähdettävä henkilöstä itsestään. Sen lisäksi että ulkopuolelta tulevat tavoitteet ovat usein toimimattomia, ne ovat omasta mielestäni hyvästä tarkoituksestaan huolimatta aina myös enemmän tai vähemmän epäeettisiä.

Neurologisiin äkillisiin sairastumisiin, kuten aivoverenkiertohäiriöihin ja -vammoihin kuuluu usein haastavana piirteenä tyyppillinen neurologinen oire, oiretiedostamattomuus. Tällöin sairaus tai vamma itsessään aiheuttaa sen, että sairastuneen on vaikea hahmottaa itsessään ja toimintakyvyssään tapahtuneita muutoksia. Sairastunut saattaa suunnitella työhön palaamista seuraavalla viikolla, vaikka läheiset ja ammattilaiset ympärillä huomaavat oireiden estävän tällaiset suunnitelmat. Näissä tilanteissa ammattilaisten harmillinen tehtävä on usein laittaa kapuloita rattaisiin ja jarrutella sairastuneen sinänsä ihailtavaa intoa palata entisten tärkeiden toimiensa pariin. Jarruttelu voi joskus olla tarpeen, vaikka se ei olisi kuntoutujan itsensä tavoite. Sitä mihin suuntaan kurssi käännetään jarrun painamisen jälkeen, eivät kuitenkaan ammattilaiset tai läheisetkään voi kuntoutujan puolesta valita, vaan siinä ainoa kestävä pohja ovat kuntoutujan omat arvot ja hänelle itselleen tärkeät asiat. Näitä ei voi kenenkään päälle kaataa ulkoa päin.

Myös psyykkisiin sairauksiin kuuluu joskus tilanteita, joissa sairastuneen käytös on vaarallista joko hänelle itselleen tai toisille. Myös näissä tilanteissa sairastuneen omaa valinnanvapautta on joskus rajoitettava. Ihmisen vapauden rajoittaminen turvallisuuden vuoksi on kuitenkin täysin eri asia, kuin toimintakyvyn ja aktiivisuuden lisäämiseen pyrkivät kuntoutustoimet. Terapia tai kuntoutus eivät voi koskaan olla pakkohoitoa. Niissä tulosta ei synny ilman yhteistyössä toimimista, kuntoutujan omaa panostusta ja hänen omien tavoitteidensa laittamista etusijalle.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Koira ei aina tuo pelkkää iloa ja rentoutta, mutta vaikeissa tilanteissa hihnan toisessa päässä voi auttaa myös itseään

Aivovamma tai aivoverenkiertohäiriö – pysyykö mieli mukana?

Saako terapeutilla olla omia ongelmia?